Pertti Luumin joulusaarna rotareille Kulosaaren kirkossa 20.12.2011

Muutamat meistä olimme  marraskuussa katsomassa Kansallisteatterissa Samuel Beckettin näytelmää ”Godota odottaessa”.  Näytelmähän tunnetaan myös nimellä ”Huomenna hän tulee”.  Kolmatta tuntia kestävä näytelmä tapahtuu koko ajan samoissa kulisseissa: näyttämöllä on vain kivi ja keskellä seisova kelottunut puu.  Sen kaksi oksaa muodostavat puusta suuren ristin.  Näytelmässä on vain neljä päähenkilöä, neljä miestä, elämän laitapuolen kulkijoita, ”elämän kerjäläisiä”.  Heidän elämästään löytyvät kaikki ihmisen ongelmat.  Suurimmat ovat yksinäisyys ja tunne elämän tarkoituksettomuudesta.  Näytelmän tapahtumat sijoittuvat kahteen peräkkäiseen iltaan.  Kaksi miehistä tulee illaksi paikalle, ristin juurelle.  Heidät on kutsunut sinne salaperäinen Godot, joka on luvannut tulla sinne heitä tapaamaan.  Miehet eivät ole koskaan nähneet Godota, he tietävät hänestä kovin vähän, oikeastaan ei mitään.  Mutta jotain hyvää, jotain suurta muutosta on odotettavissa kun tai jos hän saapuu. Ensimmäisenä iltana häntä ei kuulu, mutta miehet saavat – valkopukuiselta enkelihahmoiselta pojalta, Godon lähettiläältä - viestin, että huomenna hän, Godot, tulee.

Seuraavana iltana miehet saapuvat jälleen paikalla.  Vain toinen heistä, Vladimir, huomaa, että kelottunut puu, sen toinen vaakasuora oksa, on päivän aikana alkanut versoa; siihen on puhjennut kolme vihreää lehteä; kuollut puu on alkanut elää.   

Toisena iltana lähettiläs tulee jälleen, mutta ilmoittaa, ettei Godot tänäänkään ehdi tulla. Miehet alkavat epäillä, liekö koko Godota edes olemassakaan; heidän uskonsa joutuu kovalle koetukselle.  Vladimir kysyy lähettiläältä: ”Onko Godolla parta?”  ”Kyllä on”, kuuluu vastaus.  ”Onko parta valkoinen, musta vai punainen”, kuuluu jatkokysymys.  ”Valkoinen”, vastaa poika.  Kysyjä tyytyy vastaukseen, vaikuttaa itse asiassa helpottuneelta. Hänelle, ehkä, niin kuin meille katsojille, ehkä, syntyy tuosta valkopartaisen miehen kuvasta vanhan kuvitetun Raamatun kuva Jumalasta, joka istuu pilven päällä, Godot onkin God, ehkä?  Pienen hetken kuluttua kysyjä katsoo ylös, kohti taivasta, ja sanoo – näytelmän melkein viimeisinä repliikkeinä: ”Herra, armahda meitä.”   Kaikista pettymyksistä huolimatta hän uskoo tulevansa kuulluksi.  Odotus jatkuu, mutta toivo Godon tulemisesta hiipuu. Ehkä hän ei huomennakaan tule. 

Jäljelle jää vain epätoivoinen rukous: Herra, armahda meitä!

Taitava kirjailija on jättänyt paljon avoimeksi, meidän katsojien pohdittavaksi.  Kuka on Godot?  Onko häntä?  Miksi hän ei tule?  Miksi häneen ei saa suoraa yhteyttä?  Miksi hänen lähettiläänsä väittää, ettei tunne niitä miehiä, joille tuo viestiä?  Ahdistavinta on, ettei mitään suoraa yhteyttä häneen ei voi rakentaa.  Hänen kanssaan ei pääse suoraan vuorovaikutukseen, dialogiin.  Hän vaikenee.  Tai kohtaaminen on pelkkää molemminpuolista monologia, yksinpuhelua.  Mitään todellista yhteyttä ei synny.  Puhutaan ohi.  Se on kuin keskustelu netissä, jota harhaanjohtavasti kutsutaan sosiaaliseksi mediaksi: hajutonta, mautonta, nimimerkkien taakse vetäytyvää, mikä ei johda mihinkään. 

Ihmisen, sinun ja minun, syvin ja inhimillisin tarve on kuitenkin tarve kohtaamiseen.  Tarve kohdata toinen kasvoista kasvoihin, silmästä silmään, kädestä käteen, .  Vain kohtaamisesta kasvaa ihminen ja ihmisyys.  Ihmisestä tulee ihminen vain vuorovaikutuksessa.

1930-luvun Saksassa tehtiin epäinhimillisiä ihmiskokeita, me olemme kaikki niistä jälkikäteen kuulleet. Tehtiin mm. kokeita kasvatuksesta lastenkodeissa, joihin oli tuotu hylättyjä tai ei-toivottuja vauvoja.  Lapsia hoidettiin näennäisen hyvin: ruokittiin, vaihdettiin kuiviin, puettiin. Mutta: varottiin kaikkea inhimillistä kanssakäymistä; lapselle ei hymyilty, ei puhuttu, ei pidetty hyvänä, ei otettu syliin, koskettiin vain välttämättömän vaatteiden vaihdon yhteydessä.  Kaikki muu kontakti ja kanssakäyminen oli kielletty.  Tahdottiin tietää, millaisia näistä lapsista tulee. Huolimatta ulkonaisesta hyvästä hoidosta, jotakin puuttui: inhimillinen kanssakäyminen.  Yksikään tuon laitoksen lapsista ei elänyt kolmea vuotta vanhemmaksi.

Tuolla vuosikymmenellä toimi Saksassa juutalainen  Martin Buber filosofian professorina.  Hänen tärkein teoksensa on Minä ja Sinä.  Buberin suurin filosofinen oivallus ja samalla eräänlainen uskontunnustus  oli: ”Kaikki todellinen elämä on kohtaamista.”

Buberin teorian ytimessä on  tehdä ero dialogin, vuorovaikutuksen ja monologin, yksinpuhelun välille.  Vuorovaikutus on  Minä – Sinä suhdetta.  Kahden ihmisen kohtaamisen tarkoitus on, että molemmat kohtelevat toista itsensä kaltaisena persoonana.  Tämä merkitsee toisen persoonan kunnioittamista ja aitoa kiinnostusta toisen näkemyksiä kohtaan.  Monologissa toista käsitellään vain kohteena – ei vuorovaikutuksena.  Buberin mukaan Minä-Sinä-suhde kohtaa ihmisen ”armosta ja tahdosta”, se vaatii molemmin- puolisuutta. Tullakseen Minäksi ihminen tarvitsee Sinää.  Ei ole minua ilman sinua, eikä sinua ilman minua.  Jokainen kohtaaminen, jossa voidaan lausua ”sinä”, on ainutkertainen hetki.  Merkittävintä ihmiselle on, jos minä-sinä-suhde on rakkauden leimaama; siinä on oikeastaan koko elämän tarkoitus.

Buberin ajattelun keskiössä on ihminen suhteessa ympäristöönsä ja Jumalaan.  Ihmisen suhde Jumalaan syntyy ihmisen muiden suhteiden myötä.  Jumala on nähtävissä jokaisessa asiassa.  Aina kun ihmisen suhde olevaan toteutuu, Jumala on läsnä.  Jumalaa ei pidä etsiä kääntymällä pois elämästä, vaan Jumala on arkipäivän toiminnassamme.  Jumala on vastapuolemme, jota voidaan puhutella ja joka vastaa, mutta jota ei voida selittää.

Mitä tekemistä tällä kaikella on joulun sanoman ja Jeesuksen syntymäjuhlan kanssa? Vai onko sillä mitään tekemistä?

Jeesuksen syntymää edelsi israelilaisessa uskonnossa pitkä, tuhannen vuoden odotuksen aika. Vanha testamenttimme on täynnä odotuksesta puhuvia tekstejä, kuten tämä: ”Tulee aika, sanoo Herra, jolloin Daavidin suvusta nousee Vanhurskas Verso (Jer. 25,5).  ”Iisain kannosta nousee verso, vesa puhkeaa sen juuresta ja kantaa hedelmää” Jes 11, 1). Godot-näytelmän ristinmuotoinen kuivanut puu alkoi odottamatta, yllättäen, miltei huomaamatta, versoa lehtiä.  Odotus kannattaa sittenkin.  Ehkä kuivaan puuhun puhkeaa verso silloin, kun sitä vähiten odotamme tai kun emme sitä enää osaa odottaa. Kuiva, kuolleeksi luulemamme ihmissuhde, perhesuhde, parisuhde, työtoveruussuhde, Jumala- suhde, voi sittenkin alkaa versoa elämää.   Ihmeiden aika ei olekaan ohi.

Muutama päivä sitten kuollut, ensin Tshekkoslovakian ja sittemmin Tshekinmaan presidenttinä toiminut Václav Havel taisteli vuosia ja vuosikymmeniä kansansa vapauden ja demokratian puolesta.  Hänen henkinen voimansa perustui yksinkertaiseen uskoon, jota hän toisti itselleen ja muille: ”Totuus ja rakkaus voittavat aina lopuksi vihan ja valheet.” ”Maassa rauha ihmisten kesken.”  

Vielä lainaus Buberilta.  Hän kirjoitti kerran: ”Jokainen tähän maailmaan syntynyt edustaa jotain uutta, mitä ei aiemmin ollut olemassa, jotakin alkuperäistä ja ainutlaatuista.  Jos olisi ollut olemassa joku hänen kaltaisensa aikaisemmin, ei olisi ollut mitään syytä, miksi hänen olisi pitänyt syntyä.”

Buber kirjoitti – ilmeisesti huomaamattaan – kuin jouluevankeliumin  ingressin, johdantokappaleen: ”Jokainen tähän maailmaan syntynyt edustaa jotain uutta, mitä ei aiemmin ollut olemassa, jotakin alkuperäistä ja ainutlaatuista.  Jos olisi ollut olemassa joku hänen kaltaisensa aikaisemmin, ei olisi ollut mitään syytä, miksi hänen olisi pitänyt syntyä.”

Jeesus syntyi maailmaan, jossa Jumala oli kaukainen ja saavuttamatonkin  - kuin Godot.  Vanhan testamentin ajan ihminen ei saanut, ei voinut, pelosta ja kunnioituksesta kutsua Jumalaa Isäksi. Jumalaa voitiin korkeintaan ajatella kansan, ei yksityisen ihmisen isänä. Yksityisen ihmisen oli syytä pitää Häneen etäisyyttä – teititellä.  Valistusfilosofi puki tämän saman asenteen, oman asenteensa, sanoiksi lähes 2000 vuotta myöhemmin: ”Kun Jumala ja minä kohtaamme, me kyllä nostamme hattua, mutta emme seurustele.”   

Mutta Jeesus opetti: Kun rukoilette, sanokaa: ”Isä meidän”.  Minä – Sinä-suhde ei koske vain meitä ihmisiä keskenämme.  Minä-Sinä-suhteen keskiössä on ihminen suhteessa myös Jumalaan.  Ihmisen suhde Jumalaan syntyy ihmisen muiden suhteiden myötä.  Aina kun ihmisen aito suhde olevaan toteutuu, on myös Jumala läsnä.  Jumalaa ei pidä etsiä kääntymällä pois elämästä, Jumala on kaikessa arkipäivän toiminnassamme.  Jeesuksen tärkein oppilas, apostoli Paavali sanoi tämän näin: ”Jumala ei ole kaukana yhdestäkään meistä.”  Tai saman ilmaisee kirkkoisä Augustinuksen, 300-luvulta, säilynyt lause: ”Sinä Jumala olet luonut meidät elämään yhteydessäsi, ja sydämemme on levoton, kunnes se löytää levon Sinussa.”

Kaksi päivää sen jälkeen, kun olimme olleet katsomassa Godota, oli Helsingin Sanomissa ukrainalaisen teatterinohjaaja Zholdakin pitkä haastattelu. Zholdak on Suomessa ohjaamassa Tshehovin näytelmiä.  Zholdak puhui elävästä uskosta, mystiikasta ja Jumalasta.  Haastattelu päättyi hänen sanoihinsa: ”Usko on iso kysymys tässä maailmassa.  Kenen kanssa käydään dialogia, jos ei usko Jumalaan?  Ihmisellä pitää olla joku itseään korkeampi ja parempi voima.  Jos sellaista ei ole, voi tehdä mitä vain.  Itsensä korottaminen jumalaksi antaa mahdollisuuden tuhota.”  Ja viimeinen lause hänen haastattelussaan kuuluu: ”Tällainen dialogi, vuoropuhelu Jumalan kanssa, on kuitenkin katoamassa, ja se muuttaa ihmiset roboteiksi.”   

Pidämmekö Jumalan kaukana? Nostammeko vain hattua?  Teitittelemmekö? Olemmeko muuttumassa roboteiksi?  Mitä tapahtuisi, jos päästäisimme Hänet lähelle, jos sinuttelisimme?  Jos hyväksyisimme itsellemme – ei sitä odotusta, että ”huomenna hän tulee” – vaan joulun sanoman: ”Tänään on teille” – sinulle – ”syntynyt Vapahtaja.  Hän on Kristus, Herra.”